Tieto lisää EU-tuskaa

Euroopan unionin kesto-ongelma on ollut, kuinka tuoda EU lähelle kansalaisia.

Tähän haasteeseen unioni on yleensä päättänyt vastata – kuinkas muuten kuin jakamalla ihmisille entistä enemmän tietoa.

Toimielinten tiedotusorganisaatiot ovat alkaneet luoda uusia näyttäviä viestintästrategioita, perustaa lisää nettisivustoja videopalveluineen, julkaista tonneittain tietovihkosia, opetusmateriaalia ja kirjallisuutta sekä järjestää yhä enemmän kansalaistilaisuuksia, jotta tavalliset ihmiset tietäisivät, mistä unionissa on kysymys.

EU-tietoa tulvii ovista ja ikkunoista. Kaiken pitäisi olla kunnossa.

Mutta ei. Valitukset siitä, että unioni on kaukana tavallisesta kansasta, vain lisääntyvät.

Tietotulvan julmettu lisääminen ei suinkaan helpota tiedonsaantia vaan päin vastoin lamauttaa tiedonhakijaa varsinkin, kun teknisiä termejä vilisevät tekstit eivät juuri viettele lukemaan.

EU:n mielestä tietoa ei ole liikaa, vaan vika on kansalaisten medialukutaidottomuudessa.

Euroopan komission mukaan digitaaliaikakaudella hyvä medialukutaito on aktiivisen kansalaisuuden perusedellytys. Pelkkä perinteinen luku- ja kirjoitustaito ei enää riitä tässä ajassa.

Näppärää. Ensin kansalaista ohjaillaan alentuvasti, ja samaan hengenvetoon ihmetellään, miksi EU tuntuu ihmisistä luotaantyöntävältä.

Voisikohan syy olla kuitenkin EU:ssa itsessään? Ja siinä, etteivät EU:n eri toimielimet tee riittävästi yhteistyötä keskenään?

Toimielimet jatkavat vain toistensa syyttelyä viestinnän epäonnistumisista.

EU-kansalainen ei tunne toimielinten välisiä eroja eikä edes välitä niistä. Kansalaiset haluavat tuloksia, ja he haluavat saada niistä tietoa.

Jos ei tiedonsaanti ole helppoa EU-kansalaisille, vaikeaa se on tuhansille EU:sta raportoiville toimittajillekin. Siis oikean tiedon saanti.

Euroopan toimielimet tarjoavat kyllä erilaisia tiedotteita ja taustamateriaalia sellaiseen tahtiin, että sähköposti tukkeutuu. Eri tahot järjestävät niin ikään päivittäin lukemattomia tiedotustilaisuuksia ja kutsuja, jotka ovat kaikki samaan aikaan.

Journalistit yrittävät jäsentää tulvivaa tietoa ja valikoida heidän mielestään kiintoisia aiheita, joista sitten laativat juttuja. EU:n mielestä toimittajat vetävät mutkia liian suoriksi, kaikki eivät aina täysin ymmärrä asiayhteyttä, ja juttujen näkökulma vääristää tietoa.

Mutta miten raportoida, jos varsinaista sisältöä ei ole tarjolla?

Välillä komission päivittäiset tiedotustilaisuudet saavat koomisiakin piirteitä, kun kannanottoa tivatessaan toimittajat saavat vastaukseksi tyhjän lausunnon. Kun kysymys muotoillaan uudelleen, komissaarin edustaja nousee jälleen lavalle ja lukee saman mitäänsanomattoman lausunnon. Näin voi käydä jopa viisi kertaa peräkkäin.

EU:n ministerineuvoston tiedotusorganisaatio puolestaan on paremminkin sisäinen tiedustelutoimisto, joka kyllä pukkaa materiaalia unionin sisäiseen käyttöön, mutta toimittaja ei juuri viisastu.

EU-parlamentti yrittää kilpailla komission ja neuvoston kanssa toimittajien mielenkiinnosta, mutta laihoin tuloksin. Europarlamentaarikoille tiedoksi, että jos heidän mietintönsä menee ensimmäisessä lukemisessa läpi, siitä ei vielä uutista saa.

Toimittajat usein turvautuvatkin mieluummin muihin lähteisiin, tutkijoihin, lobbareihin, virkamiehiin tai toisiin toimittajiin. Todellisten uutisten äärelle pääsee tuntemalla oikeita ihmisiä, keräämällä tiedonrippeitä sieltä täältä ja kuuntelemalla huhuja. Siksi EU-kansalaisetkin turvautuvat puskaradioihin, joiden mukaan unioni kieltää tervan, käyrät kurkut ja lakritsipiiput.

Tällaisten myyttien murtamiseksi kansalainen tarvitsisi unionilta jäsenneltyä, ihmistä koskettavaa tietoa. Tiedon määrä ei ole ratkaisevaa vaan tiedon laatu. Tietoähky vain lisää kansalaisten EU-tuskaa.

Comments are closed.