Brysselissä jalankulkija on kuningas

Selvisin Brysselissä asuessani kulttuurishokin esiasteista  –  ärtymyksestä jonotuslappujen jonottamiseen ja asiakkaiden hidasteluun eri virastojen luukuilla  –  mutta yhteen asiaan oli vaikeaa tottua: Belgian kaoottiseen liikenteeseen.

Nykivä bussimatkustaminen oli ongelmista pienin, kun istui kaupunkitunneleissa satasta suhailevien taksien etupenkillä. Autot ajoivat aivan toistensa puskureissa kiinni ja tekivät luovia äkkijarrutuksia tavan takaa. Olen kuullut taksin peruuttavan moottoritiellä, kun kuljettaja ajoi liittymän ohitse.

Yksisuuntaisia katuja pitkin peruuteltiin myös väärän suuntaan. Tavatonta ei ollut sekään, että autot pysäköitiin, miten ja mihin sattuu.

Läheltä piti -tilanteita näki harva se hetki, eikä kolareiltakaan voinut välttyä. Ja kun onnettomuus tapahtui, kuljettajat nousivat vehiikkeleistään ja alkoivat äänekkäästi sättiä toisiaan. Jouduin usein todistamaan, kuinka aikuiset ihmiset kävivät toistensa rinnuksiin kiinni ja alkoivat väkivaltaisen tappelunujakan. Kaikki tämä tapahtui keskellä risteystä. Eivätkä takana tulleet päässeet jatkamaan matkaansa, vaikka kuinka tööttäilivät, ennen kuin tora oli päättynyt.

Syytä outoon liikennekulttuuriin ei tarvitse kaukaa hakea. Muutama vuosikymmen sitten Belgiassa ajokortin saamiseksi riitti pelkästään se, että omisti ajoneuvon.

Nykyäänkin lehtien palstoilla säännöllisesti päivitellään, kuinka huonosti belgialaiset tuntevat liikennesääntöjä.

Mutta vaikka Brysselin kadut ovat kuljettajille kuin kilparatoja, jalankulkijat jätetään järjestään rauhaan. Kirjoittamattoman säännön mukaan katua ylittävälle kävelijälle annetaan aina tietä, vaikka hän kulkisi punaisia päin.

Kadunkulmissa ei tarvitse koskaan seisoskella ja odottaa tietä, kuten Suomessa, vaan Belgiassa jalankulkija on kuningas.