Apotti-hankkeen tiellä on vielä monta mutkaa
Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin potilastietojärjestelmän uusiminen uhkaa pahasti epäonnistua, varoittaa it-asiantuntija ja tietokirjailija Tapio Järvenpää. Asiakas- ja potilastietojärjestelmä- eli Apotti-hankkeen hankintamenettelyn ollessa käynnissä voidaan Järvenpään mukaan nähdä, että prosessi voi tuoda ylitse pääsemättömiä mutkia matkaan.
”Suunnitteluvaiheessa tavoitellaan liian suurta liian nopeasti olettaen, että 50 000 tulevaa käyttäjää saadaan mukautettua ja sopeutettua uusiin toimintatapoihin hetkessä vain kertomalla 20 vuotta tietyllä tavalla töitä tekemään tottuneille ihmisille, että eräänä päivänä kaikki uudistuu ja he alkavat käyttää häiriöttä toista tietojärjestelmää”, Järvenpää arvostelee ja kertoo nähneensä vastaavia ongelmia liian monta kertaa aiemmin.
Husin on määrä ottaa Apotti-järjestelmä käyttöön vuonna 2016. Järvenpää näkee, että Apotin kehitystyö pitäisi teettää useiden eri suunnittelijoiden verkostossa, eikä tilata sitä yhdeltä toimittajalta, jolloin mikään toinen taho ei voi ottaa käyttöön samaa järjestelmää, koska kaikki asiantuntijat ovat kiinni Apotin ylläpidossa.
”Pitäisi hakea kansallisen tason ratkaisu, kuten Virossa on tehty. Koko maan kattavaa järjestelmää ei voi teettää yhdellä kansainvälisellä ohjelmistoyrityksellä, koska pelkät konsulttikulut nousevat miljardeihin euroihin. Tarvitaan monen yrityksen yhteistyötä”, Järvenpää sanoo.
Rajallisten resurssien järjestelmällinen ja holtiton haaskaaminen megaluokan tietotekniikkahankkeisiin on globaali ilmiö, jota on vaikea selittää järjellisesti.
Järvenpää on kirjoittanut yhdessä johdon konsultin Ilkka Kankareen kanssa elokuussa 2013 julkaistun teoksen, jossa vedotaan tuhlaajakultin lopettamiseksi ja siirtymiseksi kohti onnistumisen standardia. Veikö Moolok vallan? esittelee projektimaailman hulluutta niin reaalimaailman esimerkein kuin skenaarioiden kautta.
Suomessa on haaskattu kirjoittajien mukaan valtavia summia rahaa, mutta hurjia esimerkkejä julkishallinnon it-hankkeiden epäonnistumisesta löytyy ympäri maailman. Yksi häkellyttävä tapaus löytyy Kankareen mukaan Kanadasta, jossa kansallinen aserekisterihanke ylitti budjettinsa satakertaisesti, kahdesta miljoonasta pitkälti yli miljardiin dollariin.
”Budjetin räjähtäminen ei ilmeisesti ole aiheuttanut kansalaisissa kuohuntaa, vaikka kyse on julkishallinnon it-hankkeesta. Käsistä lähtenyttä mopoa ei enää saatu hallintaan”, Kankare sanoo.
Järvenpää ja Kankare ihmettelevät kirjassaan paitsi sitä, miksi epäonnistumisesta on tullut vallitseva käytäntö myös sitä, miksi epäonnistuminen tuntuu olevan kaikille ok. He esittävät faktoja, uskomattomia esimerkkejä tosimaailman projektihallinnasta ja hurjan laskelman epäonnistumisen vuotuisista kustannuksista: Pelkästään Suomessa menetykset ovat noin 7 miljardia euroa vuodessa.
”Esimerkiksi Suomen terveydenhuollon järjestelmien kehittämistyö on näyttämö, jossa vastuulliset, täyspäisinä pitämämme päätöksentekijät edustavat meitä kansalaisia parhaan kykynsä mukaan ja ostavat päällekkäisiä, yhteen sopimattomia ja tolkuttoman kalliita järjestelmiä. Sinä ja minä maksamme, heikompina palveluina, korkeampina veroina ja hyvinvointitappioina”, kirjoittajat kuvailevat.
Tuomas Muraja