Lobbareiden salamyhkäisyys karisee

EU-lobbareita pidetään yhä jotenkin epäilyttävinä, vaikka esimerkiksi Euroopan parlamentissa kuulemiset ovat avoimia tilaisuuksia. Eduskunnan valiokuntatyö taas tapahtuu suljettujen ovien takana.

Lobbausta on Suomessa ollut iät ja ajat aina karvalakkilähetystöistä alkaen.

Vastaavanlainen toiminta ei eroa mitenkään EU:ssa tapahtuvasta edunvalvonnasta. Paitsi että Brysselissä ala on Suomea haastavampi ja kilpaillumpi, ja EU:n päätöksentekojärjestelmä on varsin monimutkainen.

Lobbareihin on turhaan yritetty iskeä salamyhkäisyyden leimaa.

Tietysti on ymmärrettävää, että lobbarit ovat arkoja julkistamaan liikesalaisuuksia ja paljastamaan kaikkia asiakkaitaan. On pelätty, että kilpailija vie asiakkaat ja siksi on varjeltu heidän yksityisyyttään.

Taustalla on myös se, että toisinaan yritykset ujostelevat tunnustaa käyttävänsä ulkopuolisen viestintäyrityksen palveluja.

Nyt häpeilystä on jo pikkuhiljaa päästy.

Suomalaiset uskaltavat avata suunsa, eivätkä he tule pelkästään tutustumiskäynnille Brysseliin. Jos joissain aisoissa on tullut takkiin, he ovat ymmärtäneet, ettei jupina jälkeenpäin auta.

Lobbaus on kuitenkin EU:ssa hyvin arka ja herkkä aihe, mistä kertoo se, että monet tiukempia sääntöjä ajavat edustajat ja toisaalta teollisuutta ja liike-elämää ymmärtävät parlamentaarikot on pantu asiassa keinotekoisesti vastakkain.

Moni meppi on harmitellut sitä, että lobbaajiien ääni kuuluu liiaksi euroedustajien mietinnöissä.

On silmät suurina kauhisteltu, kun toisen mepin suusta kuuluu lobbarin ääni. Tietysti asiantuntijan ääni kuuluu esityksissä ja muutosehdotuksissa silloin, kun edustaja on asiasta lobbarin kanssa samaa mieltä. Miksi pitäisi löytää uusia ilmaisuja, jos asia itsessään on tärkeä ja sitä pitäisi saada ajettua eteenpäin? Sehän on työn helpottamista.

Poliittisessa järjestelmässä on aina sisäänrakennettu kontrolli.

Jos joku puhuu toistuvasti papukaijana lobbarin suulla, muut huomaavat sen kyllä ja narauttavat hänet ennemmin tai myöhemmin.

Toki EU-parlamenttiin mahtuu myös mätämunia, mutta virheiden ja väärinkäytösten etsiminen ei pitäisi olla ainoa politiikan agenda.

Helsingin Sanomat uutisoi 28.4.2013, että elinkeinoelämä saa Eduskunnassa ääntään kaksinkertaisesti kuuluviin palkansaajiin verrattuna.

Myös Brysselissä elinkeinoelämä on yliedustettuna edunvalvonnassa.

Mutta on huomattava, että teollisuus- ja elinkeinoelämä on hyvin pirstaleinen alue eikä mikään monoliitti. Mukana on keskenään kilpailevia yrityksiä, toimialoja ja jopa valtioita. Kaikilla on omat intressinsä.

Liike-elämä joutuu myös aina perustelemaan muita tarkemmin sanomisiaan.

Elinkeinoelämän edunvalvoja joutuu aina tiukemmalle kuin joku “vilpittömämpi” kansalaisjärjestön edustaja. Siksi teollisuuden argumentit perustuvat tutkittuun tietoon.

Hyvin usein teollisuus joutuu myös reagoimaan perusteettomiin heittoihin, joihin on vaikeaa vastata kuulostamatta selittelijältä.

Esimerkiksi monen kansalaisjärjestön toimintatavoissa on poliittista tarkoituksenmukaisuutta. Tietyt tahot haluavat pitää yllä tarinaa, joka vahvistaa kuvaa, että ne olisivat puhtaampia kuin muut.

Moni niin sanottu kansalaisjärjestö joutuu nykyisin käyttämään shokeerausta viestinnässään, sillä järjestöjen ammattimaisessa varainkeruussa on kyse suurista rahoista.

Tällaisten negatiivisten arvolatausten rakentaminen onneksi vaikeutuu yhteisten lobbaussääntöjen myötä.

Kaikenlainen avoimuuden lisääminen on tervettä ja järkevää. Entistä tiukemmat lobbaussäännökset vähentävät ennakkoluuloja ja huhupuheita, mikä on edunvalvonnan kannalta hyvä kehitys ja tekee alaa tunnetuksi.

On hyvä, että nyt pystytään osoittamaan, että edunvalvontatyöhön ei liity mitään mystiikkaa.