Paluu normaaliin on rauhanturvaajille hankalaa

Kun kansalaiset miettivät, kuinka palata normaaliin yhteiskuntaelämään koronaviruksen aihauttamien poikkeusolojen jälkeen, voi kuunnella ihmisiä, jotka ovat olleet työnsä puolesta tiukoissa tilanteissa. Suomessa on paljon osaajia ja ammattilaisia, jotka ovat työskennelleet pahoissa paikoissa ympäri maailmaa. Yksi tällainen asiantuntijaryhmä ovat ne runsaat 50 000 suomalaista rauhanturvaajaa, jotka ovat palvelleet sotilaallisissa kriisinhallintaoperaatioissa.

Olen uutta tietokirjaani varten haastatellut kymmeniä naispuolisia rauhanturvaajia, jotka kuvaavat tarkasti tunnelmia kotiutumisensa jälkeen.

Ensimmäinen vaihe kotiinpaluun aiheuttamassa kulttuurishokissa muistuttaa monen kotiin eristäytyneen suomalaisen nykytilannetta. Näin kuvailee Libanonissa vuosina 1991-1992 palvellut rauhanturvaaja:

“Oli se klassinen kylpytakki päällä kotona -vaihe, joka päättyi, kun sai itsensä ryhdistäytymään ja opiskelemaan yliopistoon. Kotiinpaluuseen tottuminen vie usein viikkokausia. Henkinen kotiinasettuminen pitkittyy, kun elää jonkinlaisessa välitilassa. Yhteiset tapaamiset kotiin palanneiden kollegojen kanssa lievittävät haikeutta.”

Sopeutuminen normaalioloihin sisältää monia vaiheita ja saattaa kestää viikkoja ellei kuukausia, kuten Kosovosta jo lähes 20 vuotta sitten kotiutunut kiteyttää:

“Kriisinhallintayö tuntui merkittävältä. Arkityö Suomessa näet tuntui pitkään operaation jälkeen merkityksettömältä. Ajoittain tuo merkityksettömyyden tunne yhä Suomessa iskee päälle. Elämä on lyhyt, ja tässä minä vain näpytän exceliä. Ihmiset käyttävät aikansa jonninjoutavaan. Kotimaassa on välillä vaikeaa asettua. Palo uuteen operaatioon kytee usein. Osittain se on seikkailunhalua ja maailman näkemisen halua. Päällimmäisenä kuitenkin auttamisenhalua ja viehtymystä kansainväliseen työyhteisöön.”

“Kun koronaviruskriisin aikana seuraa tapahtumia, tajuaa, kuinka vähän moni ymmärtää, mitä hengenvaara tosiasiallisesti tarkoittaa. En tarkoita todellakaan, että pitäisi aamusta iltaan synkistellä ja maalailla piruja seinille, mutta realismia tarvitaan, muuten tehdään päätöksiä väärän tilannekuvan perusteella”, Bosnia ja Hertsegovinassa vuosina 1998-1999 toiminut aliupseeri muotoilee.

Kranaatinheitinkoulutuksessa kuultu sanonta on pysynyt hänen mielessään näihin päiviin asti: “Hoppu vie hautaan.”

“Aika usein, kun joku säätää ja hosuu, niin minä huomaan ajattelevani, että mitäpä jos rauhoituttaisiin, koska hoppu vie hautaan. Nykyään lisään siihen usein, että jos nyt kukaan ei kuole, niin yleensä ainakin hosumalla saa aikaan siivottavaa. Ei vaan kerta kaikkiaan kannata.”

Kotiinpaluun jälkeinen aika oli monelle haastateltavalle melko vaikea.

“Pari ensimmäistä viikkoa meni ihan ok. Aika äkkiä kävi kuitenkin selväksi, että ulkopuolisille oli turha kertoa kokemuksistaan. Onneksi oli muita krihaveteraaneja, joiden kanssa puida tuntemuksia. Raja meni siinä, kun yksi tietämättömistä kysyi minulta, montako ihmistä olin tappanut siellä Afrikassa. Olin tietääkseni henkiä säilyttämässä Lähi-idässä. Kyseessä ei myöskään ollut mikään lomamatka palmujen alla.”

Bosniassa ja Kosovossa palvellut kriisinhallintaveteraani kuvailee tuntemuksiaan seuraavasti:

“Tunnelma oli yksinäinen ja tyhjä. Surullinenkin tunne siitä, ettet välttämättä enää mene sinne takaisin ja pääse tapaamaan niitä hienoja ihmisiä. Kaksi viikkoa kävelin pitkin Tampereen katuja ja mietin, mitä oikein tapahtuu, mitä teen, kun siviilitöitä oli tiedossa vasta kuukauden päästä.”

Hänen on vaikea sanoittaa, mikä rauhanturvareissuille oikein vetää.

“Välillä yhä kaipaa sinne takaisin. Se oli Suomessa olevien töiden kannalta hyvää vastapainoa, pää tyhjeni.”

“Kotiin palattuaan osaa arvostaa ystäviä, läheisiä, puhtautta, luontoa. Suomalaisessa yhteiskunnassa asiat toimivat. Kaikkeen on järjestelmä, joka vieläpä kehittyy. Tulee sähköä ja vettä. Hetki menee, että sen jo kuitenkin unohtaa”, toinen niin ikään Balkanilla palvellut rauhanturvaajakollega lisää.

Kotiinpaluun jälkeen tyhjää oloa on vaikeaa sanoittaa. Apuna toimivat silloin rauhanturvaajakollegat.

“Heidän kanssaan on helppo puhua ja käsitellä tuntemuksia, koska heillä on samat kokemukset. Ei tarvitse selitellä. Niille, jotka eivät ole rauhanturvareissuilla käyneet, yksinkertaistan asioita. En kerro kaikkia yksityiskohtia syvällisesti. Muutamilla lauseilla se toimii palvelustovereille, ei tietämättömille.”

“Kotiinpaluu sujui varmasti paremmin kuin muilla, koska minulla oli se toinen saman kokenut kotona. Hänen kanssaan pystyi käymään läpi vuoden aikana tapahtuneita koettelemuksia. Ymmärän hyvin niitä kymmenen mission miehiä, joille tulee kotona tyhjä ja levoton olo. Siksi he hakeutuvat uusille reissuille”, Libanonissa lähes 30 vuotta sitten toiminut turvaaja kertoo.

Kosovon-veteraani näkee asian seuraavasti:

“Kyllähän se niin on, että ulkopuoliselle on vaikeaa puhua kriisinhallintaoperaatiosta, koska hänellä ei ole sitä samaa kokemusta. Samantyyppiset ihmiset hakeutuvat samoihin työpaikkoihin. Kulttuurierot sen sijaan silloin tällöin turhauttavat. Kosovosta kotiuduttuani tajusin, miten paljon muita maita paremmin asiat Suomessa ovat, ja silti monilla on kovin huono olla. Kun menen kaupan karkkihyllyn ääreen, ihmettelen sitä tavaran paljoutta. Kosovossa kaupassa oli aina vähän ostettavaa. Silti ihmiset hymyilivät usein aidosti onnellisina. Suomessa hymyjä näkee harvoin yltäkylläisyydestä huolimatta. Jos valikoima olisi meilläkin pienempi, kaikilla olisi helpompi olla.”

Kuinka selittää ystäville ja läheisille Suomessa, mitä rauhanturvaaja operaatiossa tekee?

“Se oli niin erilaista elämää kuin nyt elää. Vaatekaappiin nojasi rynnäkkökivääri, yöpöydällä oli pistooli, ja se oli meille aivan normaalia. Ystäväni olivat toki tottuneet odottamaan minulta mitä vain, eivät he pitäneet tuollaista erikoisena. Olivat vain iloisia aina, kun joku jaksaa repäistä.”

Muutamat haastatellut päättivät ottaa kotiutumisen jälkeen lomaa, joka ei kuitenkaan poistanut levottomuuden tunnetta.

“Päätin pitää kuukauden vapaata. Olin Kanadassa muutaman viikon, mutta arki kotimaassa oli yhtä haahuilua. Intin jälkeisen masennuksen kaltainen olotila.”

Kokemukset kriisinhallintaoperaatiosta muuttavat myös arvomaailmaa.

“Pienistä ei hätkähdä. Ongelmat otetaan esille sillä hetkellä, kun ne ovat päällä, eikä niitä jää vatvomaan. Oppii toimimaan.”

Kotiinpaluu on lopulta useimman haastatellun mielestä aina mukavaa.

“Kotiinlähteminen reissuista oli ihanaa. Kun on olemassa arki, johon palata, se helpottaa kotiiintuloa. Työ ja perhe ovat tärkeät. Sitä lähtee arki pyörimään helpommin. Toki reissuun oli monta kertaa ikävä.”

“Minulla on ollut upeat neljä reissua, vaikka olen ollutkin vaikeissa paikoissa. Mutta ollessani sekä sotilas että sairaanhoitaja tai hoitotason ensihoitaja, käsittelen asioita varmasti eri tavalla kuin moni muu. Sain tehdä oman työni ohella humanitaarista työtä, ja se oli aina todella upeaa. Hyvien ihmisten auttaminen on upeaa. Siitä jää aina hyvä mieli. Ja kun saa auttaa huonommassa asemassa olevia ihmisiä (usein ne olivat minulla naisia ja lapsia), niin sitä tajuaa monta asiaa eri tavalla. Elämää osaa arvostaa.”

Monella mukaan tarttui matkamuistoja ja valokuvia, joiden avulla puida kokemuksia.

“Itse kokemus oli kuitenkin tärkein, se kasvatti minua ihmisenä. Arvomaailma ja asenne omaan elämääni muuttuivat. Reissun jälkeen ei jaksa valittaa tai naputtaa pienistä, ja sitä sopetuu mitä kummallisiin tilanteisiin. Elämää oppi katsomaan monelta eri suunnalta ja se on auttanut monessa tilanteessa ja auttaa edelleen.”

Jotkut kertovat sotivansa unissaan aika usein.

“Se ei ole pelottavaa sotimista, vaan pärjään niissä hyvin. Ne eivät ole painajaisia, enkä usko, että minulle on jäänyt rauhanturvapalveluksesta käsittelemättä jääneitä traumoja. En usko, että aivojen koloissa on jotain, joka painaisi mieltä.”

“YK-vuosi antoi koko elämälle suunnan. Se oli elämäni paras vuosi. Oppi itsestään paljon. Ei vähästä hätkähdä. Mistä tahansa selviää, eikä pienistä asioista ei tarvitse valittaa”, Libanonissa palvellut veteraani kuvailee ja jatkaa: “Vaikka kotiutuminen oli kivutonta, kesti kotvan aikaa, ennen kuin moni lopetti kenkiensä kopauttamisen eteisessä skorpionien varalta. Iloinen oivallus oli sekin, että he ymmärsivät voivansa käydä yksin lähikaupassa.”

Muuan haastatelluista sanoo, että onneksi kotiinpaluu oli alkukesästä. “Oli aikaa miettiä, mitä aikoo tehdä syksyllä. Rahaa tuli jonkin verran säästöön, koska on elettävä silloinkin, kun tulee takaisin Suomeen eikä töitä ole heti näköpiirissä”.

Ensimmäinen kuukausi kotiinpaluun jälkeen Afganistanista kotiutuneelle oli raskas. Laskeutuminen suomalaiseen arkeen oli hankalaa.

“Sain paniikkikohtauksen, kun näin arabilta näyttävän miehen pyöräilevän laatikko tarakalla.”

Hän jatkaa:

“Turhautti, kun Suomessa ei ymmärretä, miten hyvin kaikki täällä on. Täällä mussutetaan siitä, että radiossa soitetaan väärää musikkia, teitä ei aurata tarpeeksi usein tai aurat kolisevat liikaa. Olen syvästi kiitollinen suomalaisesta yhteiskunnasta, koulutusjärjestelmästä, olemattomasta korruptiosta ja hyvinvointivaltiosta. Ihmisillä on aito mahdollisuus vaikuttaa yhteiskuntaan. Sitä ei suurella osaa maailman ihmisistä ole. Jos Suomessa jokin asia hiertää, sen voi aina nostaa julkiseen keskusteluun pelkäämättä. Kaikilla ei ole täälläkään helppoa, mutta se syvä ahdinko, jonka sotatoimialueella kohtaa, on jotain paljon suurempaa.”

Vaikka kotiinpaluu tuntuu usein haikealta, tunne samalla valmistaa sopeutumisen hyvinvointiyhteiskunnan normaalioloihin sääntöineen, velvollisuuksineen ja oikeuksineen.

“Missioon lähteminen on aina helppoa, kotiinpaluu hankalampaa. Ensimmäinen paluu varsinkin oli tosi vaikea. Ristiriitaset tunteet siitä, että lähipiiri on tietysti innoissaan kotiutumisestani, mutta oma mieli on jäänyt vielä toimialueelle. Tuntuu kuin kelluisin enkä ole vielä oikein laskeutunut. Välitilassa ei oikein kuulu sinne enkä tännekään. Joskus toivoo, että tunne kestäisi kauemminkin. Liian äkkiä taas tottuu kotimaan arkeen.”

Eläinääkärinä ja hygieenokkona lukuisia kriisinhallintaoperaatioita läheltä seurannut muistuttaa, etteivät määräaikaiset tehtävät poikkeusoloissa saa määrittää koko elämää.

“Rekrytoijilla on suuri vastuu siitä, ettei yhtä ihmistä ketjuteta operaatioihin kuudetta seitsemättä kertaa. 20-vuotiasta nuorta ei voi pyörittää kymmenen vuotta rauhanturvaympyröissä. Sitten hänen on vaikea rakentaa oikeaa elämää kolmikymppisenä. Jos tällainen henkilö odottaa vain kotona uutta lähtöä eikä sopeudu työelämään Suomessa, hän on nopeasti tyhjän päällä. Oikea elämä on täällä. Se pitää rakentaa tänne. On oltava tyytyväinen elämään myös kotimaassa.”