Rock-kritiikin kuolema

Rytmi-lehden kriitikko toteaa arvioidessaan Esa Pulliaisen kesäkuussa 2013 julkaisemaa levyä, että muusikon kitarismi tässä maassa on saavuttanut suuret mittasuhteet ja koulukunnan, josta lukuisat kitaristit, artistit ja lauluntekijät ovat saaneet maittavan osansa.

”C-Combo sisältää 12 suosikkibiisiä. Käden jälkeä ei tarvitse sen paremmin infoilla, kun on kyse käsitteestä EP. Pulliainen on näissä instrumentaaleissa niin sisällä kuin vain voi olla”, kirjoittaja jatkaa.

Koko teksti on luettavissa täältä.

Soundi puolestaan tietää kritiikissään kertoa, että rautalankamusiikin perustekijät ovat umpihienostuneesti ja jäätävän rauhallisesti Esa Pulliaisen näpeissä, kun hän soittaa ja sovittaa sekä äänittää, miksaa ja tuottaa itse C-Combon tyylipuhtaan tusinan valikoituja kitarainstrumentaaleja.

Sitten Soundin arvostelija luettelee, mitä kappaleita levyllä on kuultavissa. Kirjoitus on täällä.

Surullista, että rock-kritiikki on lähes kuollut. Arvioksi riittää nykyjään kuvailu siitä, että Esa Pulliainen osaa soittaa kitaraa. Arvostelun ainoa sisältö näyttää olevan se, että levy on hyvin tehty. Miksi ei olisi, koska se on julkaistukin?

Äidyimme kulttuurijournalisti Kari Salmisen kanssa keskustelemaan aiheesta netissä, ja tuli todettua, että rockjournalismin tapainen kirjoittelu ei tulisi kysymykseenkään klassisen musiikin puolella, puhumattakaan muilla taidealoilla.

Jos kirja-arvostelu olisi laadittu niin, että olisi kerrottu, minkälaisia välimerkkejä ja kirjaimia kertoja käyttää, tekstiä ei olisi julkaistu. Teatteriarvosteluksi ei riittäisi maininta siitä, että näyttelijät osaavat näytellä, koska näytteleminen on heidän työtään. Elokuva-arvostelu, jossa lueteltaisiin jokainen tekninen osa-alue kerrallaan ja todettaisiin, että teos pysyy koossa, ei olisi mikään kritiikki. Tällaisiakin kirjoituksia kyllä näkee.

Arvion pitää herättää tunteita, olivatpa ne sitten myönteisiä, vihaisia, huvittuneita tai hämmästyneitä. Mutta niin, että ihmiset oikeasti lukevat tekstin ja keskustelevat siitä.

Arvostelussa pitäisi etsiä merkityksiä, hakea taustoja ja esitellä historiallisia kytkentöjä. Tuoda teos kontekstiin. Ihmetyttää, että tässäkin äläyksessä minun pitää alkaa kertoa kritiikin perusasioista. Aivan kuin arvostelijat eivät itse olisi opiskelleet kritiikkiä lainkaan.

Salminen muisteli, että vielä vielä punkaallon jälkeenkin arvostelut olivat suomalaisilla musiikkifoorumeilla ja jopa päivälehdissä perusteellisia. Teksteille annettiin tilaa, ja niille toivottiin asioihin paneutuvaa otetta.

Nyt rockjournalismia on tähtien antaminen ja kolmen kappaleen tyhjänpäiväinen puffijorina.

Musiikintuntemus, äänen väristä, harmoniasta ja tonaalisuudesta ymmärtäminen tuntuu niin ikään olevan kadoksissa.

Päättelimme, että monien alojen entusiastien tilalle on tullut levyjenkeräilijöiden ryhmä, jolla ei selvästikään ole aitoa kiinnostusta muuhun kuin juuri siihen musiikkiin, josta he kirjoittavat ja josta he haluavat paljon ilmaislevyjä.

Ennen kuuntelemisen osaamisen lisäksi monella kirjoittajalla oli musikaalista osaamista. Heillä oli lavea kiinnostus kaikenlaiseen musiikkiin, sen yhteiskunnallis-historialisiin taustoihin ja esteettisiin rakenteisiin.

Esa Pulliaisen kliinisestä rautalankalevystä voi ehkä olla tänä päivänä hankala kirjoittaa, mutta jotain voisi yrittää keksiä vaikka muodon historiallisesta merkityksestä, sen nykyisistä kierrätystyylien tehtävistä  tai vaikkapa suomalaisen iskelmämusiikin taustasoundin noususta modernin estradiviihteen eturintamaan.

Ihan vinkiksi.