Mitäs lähdit?
Minulta on usein kysytty, miksi lähdin Afganistaniin, jos siellä kerran oli niin vaarallista. Oli tienvarsipommeja ja tulitaisteluita. Oli myrkyllisiä ötököitä ja kohtalokkaita tartuntatauteja. Oli kaoottinen liikenne ja askeettiset olosuhteet.
”Mitäs lähdit?”
Niinpä niin. Mutta jokin sinne alas vain vetää, kun on kerran rauhanturvaajana ollut. Tunnetta on vaikeaa kuvailla.
Päällimmäinen syy siihen, miksi päätin suostua lopulta lähtemään, olivat hyvät kokemukset edellisestä Kfor-operaatiosta – eivät seikkailunhalu, haasteelliset ja monipuoliset tehtävät tai raha. Ei edes verovapaa auto, koska sellaisen hankkiminen Afganistanissa ei tuolloin ollut mahdollista.
Olin ulkomaantoimittajana jo päässyt seikkailemaan sydämeni kyllyydestä aina Afrikkaa myöten. Afganistanissa en ollut tosin käynyt ennen missiota. Palkka oli jotakuinkin sama kuin Suomessa (veroton päiväraha tosin toi tuloihin merkittävän lisän).
Yritän selittää.
Jos kokemukseni Kosovosta vuosituhannen alusta pitäisi kiteyttää parilla sanalla, se olisi helppoa: saumaton yhteishenki. Se veti puoleensa.
Kosovossa tekemälleni työlle annettiin arvoa, ammattitaitooni luotettiin. Kukaan ei yrittänyt mestaroida, vaan sain työrauhan. Kriisinhallintajoukossa tuli tunne, että osaan tehdä työni hyvin. Onnistuminen motivoi.
Mediaupseerin tehtävä Maimanassa Pohjois-Afganistanissa oli oiva näköalapaikka, jossa pääsi tutustumaan hyvin laajasti toimialueeseen. Isaf oli Nato-operaatio ilman YK-missioiden tympeitä rasitteita, joihin kuuluivat vielä ainakin tuolloin perinteiset juomariitit ja vastenmielinen nokkimisjärjestelmä, jossa nöyryytettiin nuorempia ja jossa vanhemmat saivat kohtuuttomia etuoikeuksia.
Ehkä motiivinani oli ihan vain pyyteetön halu osallistua rauhantekoon maailmassa YK:n valtuuttamassa operaatiossa. Näin pääsin ainakin näkemään, että Suomen antama tuki Afganistanille meni oikeisiin kohteisiin, esimerkiksi poliisiasemien, klinikoiden ja koulujen rakentamiseen. Parempaakaan tapaa kansainvälisen terrorismin ehkäisyyn ei ole keksitty. Jos en olisi lähtenyt, joku muu olisi ollut tilallani.
Oli minulla varmaan itsekkäämpiäkin tarkoitusperiä kuin toimiminen maailmanrauhan hyväksi: halu päästä katsomaan ja kokemaan paikan päälle. Parempi katsoa kuin katua. Kun on itse ollut paikalla, ei tarvitse esittää kaikentietäjää kotinojatuolissa ja netin keskustelupalstoilla.
Tämä päiväkirjahanke taas on toiminut terapiana ja suodattimena valtavalle kokemusvyörylle, jota olisi muutoin ollut vaikeaa hallita. Kirjoittaminen on jäsentänyt tapahtumia ja pitänyt mielen koossa.
Mielialani vaihtelut operaatioalueella hätkähdyttävät yhä, kuusi vuotta kotiutumisen jälkeen. Ne näkyvät äkkiväärinä tyylivaihdoksina, jotka halusin varta vasten jättää tekstiin kökköine kliseineen kaikkineen. Päiväkirjoja ei saa liiaksi kirjoittaa uusiksi, muuten niistä katoaa aitous. Tunne ajaa tyylin ohi.