Huono johtaminen luo turvattomuutta
Afganistanissa vieraili palvelusaikanani vuosina 2006-2007 kymmenkunta kenraalia. Maassa käyneet suomalaiset sotilasjohtajat saivat näin ensi käden tietoa siitä, miten pahoihin tilanteisiin partioissa voi joutua. He eivät kuitenkaan tuntuneet raportoivan varustepuutteistamme Suomessa. Mitä hyötyä heidän “supavierailuistaan” oli, jos Suomessa ei saatu tietää meidän yhä pahentuneista olosuhteistamme? Varustetäydennyksiä ei ainakaan kuulunut ajallaan.
Tehtävät, joissa varustepuutteet näkyivät ja tuntuivat räikeimmin, olivat pohjoisessa. Siksi rauhanturvaajat hankkivat varusteita itse tai lainasivat niitä muilta kansallisuuksilta. Muuten he eivät olisi saaneet poistua tukikohdasta suorittamaan tehtäväänsä.
Samoin ostettiin lippalakkeja, reppuja ja niin edelleen. Hellyttävää kuitenkin oli, että suomalaiskomentajat järjestään kielsivät minua julkaisemasta sellaisia valokuvia, joissa ”vääriä” varusteita esiintyy. Minä kuitenkin dokumentoin realistista kriisinhallintatoimintaa ja kuvasin ihmisiä niissä varusteissa, missä he olivat. Selvää on, että kukaan ei esimerkiksi pitänyt barettia 50 asteen helteessä. Se oli jo terveysriski. Kuvia varten ei alettu poseerata julkisuuskuvan kustannuksella.
Kaikesta huolimatta hyvää kuitenkin oli, että varusteasiasta tuli näkyvä. Se on aina ensimmäinen askel.
Tapaus myös opetti puolustushallinnolle jälleen, että tietoa ei voi eikä pidä salailla.
Kenraalivierailut sitoivat henkilökuntaa, joka ei voinut tehdä varsinaista työtään, kun piti kuljettaa herroja pitkin poikin Afganistania. Sitten kiitokseksi saimme tylyn vastuksen: ”Ensi kerralla valitkaa eri reitti. Nyt oli liian pomppuista.” Tiedoksi, että me vaihtelimme lennosta sekä reittejä että saattueiden ajoneuvojen järjestystä ihan korkeiden upseerien turvallisuuden takia. Sitä paitsi töyssytöntä reittiä ei ollut olemassakaan. Illalla he sitten juopottelivat saunalla ja kertoivat toisilleen urheita sotajuttuja. Jotkut seurustelu-upseereista jopa painivat aamuyöllä pitkin tukikohdan lattioita.
Puolustusvoimain komentaja kuulemma soitti hyvin vihaisena Kabulin-yksikön päälliköllemme ja käski poistaa välittömästi nimikyltit vasta kastamistamme Pasi-ajoneuvoista.
Pasit saapuivat Afganistaniin marraskuussa. Jo vuosia odotetut kuljetusajoneuvot paransivat huomattavasti suomalaisjoukkojen omaa suojaa Kabulin arvaamattomilla ajoväylillä, joilla oli tapahtunut säännöllisin väliajoin itsemurha- ja tienvarsipommi-iskuja kansainvälisiä joukkoja vastaan.
Juhlallisissa ristiäisissä Pasit nimettiin Emmaksi ja Veetiksi, jotka olivat sen vuoden yleisimmät lastennimet Suomessa. Nimet komeilivat valkoisina ajoneuvojen etuosassa samalla tavalla kuin muiden kansallisuuksien panssariajoneuvoissakin.
Me kuitenkin jouduimme poistamaan tarrat.
Näin yhteisöllisyyttämme kuolemanpelon keskellä murennettiin auvoisesta koto-Suomesta käsin puuttumalla aivan mitättömään seikkaan.
Pienetkin ilonpilkahdukset saivat laivastonsinisen varjon ylleen.
Tein öitä myöten vapaaehtoistöitä viikon ajan, jotta sain valmiiksi Ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan (Utvan) pyytämän videoelokuvan tarkkailupartioiden toiminnasta vaikeissa olosuhteissa. Monen kuvausreissun, editoinnin ja valmiin elokuvan lähettämisongelmien jälkeen sain kiitettävää tilannetajua omanneen palauteviestin Suomelta: ”Filmi oli liian pitkä, kuvalaatu oli liian karkea ja selittävät tekstit olivat väärällä kielellä.”
Nämä esimerkit kertovat siitä, kuinka suomalaisen sotilasjohdon toiminta vaikeuttaa raskasta kriisinhallintatyötä, vähentää palvelusmotivaatiota ja siten vaarantaa jopa joukkojen turvallisuutta. Huono johtaminen on Suomen ongelma läpi koko yhteiskunnan ja liike-elämän, mutta sotatoimialueella se voi olla hengenvaarallista.