Suomesta ei ole Euroopan talousneuvonantajaksi
Suursijoittaja George Soros katsoi lokakuun alussa saksalaisen talouslehden Handelsblattin haastattelussa, että eurobondit ovat ehdottomasti oikea keino velkakriisin hallitsemiseen. Vaalit käyneeltä Saksalta Soros odottaakin nyt toimia, joilla EU:n veturi saa unionin ulos kriisistä.
Eurobondeilla tarkoitetaan euromaiden yhteisiä joukkovelkakirjoja, eli lainaa, jossa lainanottajina ja takaisinmaksajina olisivat kaikki euromaat yhdessä.
Saksa on pitkään vastustanut eurobondeja, ja Suomi on ollut samaa mieltä.
Suomi on tosin pitkään vastustanut myös muita kriisinhallintatoimia euroalueella.
Suomi tulkitsi jo vuoden 2012 kesäkuun EU-huippukokouksen tuloksia toisin kuin muut ja jäi yksin vastustamaan euromaiden velkakirjojen ostamista jälkimarkkinoilta pysyvän vakausmekanismin EVM:n kautta, vaikka kokouksen julkilausumassa todettiin, että euromaiden kriisirahastoja voidaan käyttää ”joustavasti ja tehokkaasti” markkinoilla.
Suomi on myös toistuvasti ajanut itsensä nurkkaan EU-pöydissä muiden muassa vaadittuaan vakuuksia Espanjalta ja Kreikalta.
Väännöt ovat olleet tietysti Suomelle vaikeita, koska maa on joutunut neuvottelemaan yksin itsensä kanssa. Eurooppalaiset ja varsinkin talousoppineet eivät ole voineet kuin ihmetellä Suomen EU-linjaa – tai linjattomuutta.
Vielä muutama vuosi sitten Suomi kannatti vahvaa komissiota, koska katsoi sen olevan pienen jäsenmaan etu.
Nyt, kun talouskurin valvontaa halutaan keskittää EU-tasolle ja entistä vahvempaa komissiota oikein tyrkytetään uusissa linjausehdotuksissa, Suomi on harannut vastaan.
Voikin kummastella, miksi Suomen hallitus keskittyy kaiken vastustamiseen, kun lopputulos tuntuu aina olevan, että lopulta tehdään se, mikä pitääkin tehdä – tosin myöhässä ja moninkertaisella hinnalla. Eiväthän nämä uudistukset ole tulleet yllättäen. Suomi vastusti vuoden ajan myös pankkiunionia.
Pankkiunioni ja kehitys eivät tarkoita sitä, että “piikki” olisi tulevaisuudessa auki myös pankeille, ylivelkaantuneiden valtioiden lisäksi. Päinvastoin, kyse on siitä, että veronmaksajien piikkiin ei enää tulevaisuudessa laskuteta enää yhdenkään pankin virheitä tai väärinkäytöksiä, vaan piikki osoitetaan laskutettavaksi niille, jotka laskun ovat aikaansaaneet: pankeille itselleen.
Pankkiunionia vastustamalla Suomi nelinkertaisti kriisin hinnan.
Vakuuksien vaatimista Suomi taas perusteli sillä, että se on kirjattu hallitusohjelmaan, eikä niistä voitu joustaa, vaikka kriisi muutti muotoaan.
Euroalueen oloissa hyvään taloudenpitoon liittyy kuitenkin se, että järjestelmään tehdään muutoksia, jos ongelmia ilmenee. Niitä on ilmennyt, ja nyt niihin puututaan.
On totta, että tällaiseen talouskurimukseen ei tietenkään pitänyt koskaan joutua, ja siksi kansalaismielipide ei ole ollut valmis etenemään niin nopeasti kuin ehkä olisi ollut tarvis. Se näkyy poliitikkojenkin tekemisissä.
On syntynyt omituinen tilanne, jossa päätökset on tehty hysytellen. Joka kokoukseen on menty hakemaan torjuntavoittoa, jollaiseksi neuvottelutulos on yritetty naamioida.
Toimillaan hallitus on kasvattanut mielikuvaa Suomesta EU-häirikkönä, joksi maata eurooppalaisten tiedotusvälineiden ja asiantuntijoiden on helppoa kuvailla, olkoonkin se kuinka epäoikeudenmukaista tahansa.
Epävakauden aiheuttaminen markkinoilla on vähän muutakin kuin vain suomalaisten kyläpolitikointia. Kyseessä ovat tavallista isommat kuviot ja kovemmat panokset, 500 miljoonan EU-kansalaisen elämä. Jos kyseessä olisikin vain pelkkä Suomi, asia olisi toinen.
Markkinat tietysti reagoivat näihin iltalypsyihin, joiden tiimoilta jäsenmaiden päätösten sisältö on asetettu kyseenalaiseksi. Viime kädessä tämä vastuuttomuus maksaa suomalaisia työpaikkoja.
Suomen ongelma on pitkään ollut se, ettei hallitus ole valmistellut kansalaismielipidettä tärkeisiin yhteisiin päätöksiin. EU-keskustelussa esimerkiksi liittovaltiokehityksen hyvistä ja huonoista puolista ei ole vaivauduttu puhumaan.
Liittovaltiolla pelottelu on ollut typerää, sillä EU on kuitenkin yhä enemmän federaation kaltainen organisaatio, ja kun unioni saa lisää liittovaltion piirteitä, pitäisi tietää, mitä siltä halutaan.
Liittovaltio pelastaisi Euroopan monilta kriiseiltä, kun separatistien ei tarvitsisi enää hulinoida Baskimaassa, Korsikassa, Flanderissa tai Pohjois-Irlannissa. Tilalle saataisiin vahvat autonomiat ja keskitetty talous toimivine sisämarkkinoineen.
Moni on toivonut, että Suomi profiloituisi vastarannankiiskenä olemisen asemesta talousneuvonantajana. On kuultu, että Suomelta haluttaisiin talousneuvoja velkakriisiin, koska maalla on kokemusta 1990-luvun lama-ajoista.
Mutta mitä neuvoja Suomi osaisi antaa, kun se jostain syystä sössi pankkitukensa 20 vuotta sitten? En ole vakuuttunut siitä, että tänään Suomessa oltaisiin yhtään sen viisaampia.
Suomessa tehtiin 1990-luvun alussa melkein kaikki väärin, jos ajatellaan valuuttapolitiikkaa, menoleikkauksia ja pankkitukea. Suomen esimerkistä ei siis ole juuri mitään opittavaa, paitsi ehkä siltä osin, että pankkivalvonta on nykyään melko tiukkaa ja työmarkkinatkin suhteellisen joustavat.
Jos jotain halutaan ottaa opiksi, eurobondit on saatava kriisinhoidon keinovalikoimaan mahdollisimman pian.
Tuomas Muraja, 3.10.2013
Kirjoittaja toimi Turun Sanomien Brysselin-kirjeenvaihtajana vuosina 2007-2011.