Afganistanista palaavat tarvitsevat henkistä tukea
Afganistanissa palvelleiden suomalaissotilaiden asema puhuttaa jälleen, kun Helsingin Sanomat kertoi 5.6.2013 Valtiokonttorin maksaneen Isaf-sotilaille yllättävän vähän korvauksia sotilastapaturmista.
Jos valtion suhtautuminen haavoittuneisiin veteraaneihin on nihkeää, etenkin henkinen tuki ja mielenterveydellisistä ongelmista kriisin jälkeen kärsineille suunnattu apu ovat retuperällä.
Tilanteet kriisinhallintaoperaatioalueilla saattavat kehittyä väkivaltaisiksi hyvinkin nopeasti. Levottomuuksiin ja iskuihin voidaan toki aina varautua, mutta välikohtaukset sattuvat järjestään kuitenkin varsin yllättäen.
Tällainen odottava asetelma on rauhanturvaajille piinaavaa ja aiheuttaa ainakin tiedostamatonta stressiä.
Kriisinhallinnan luonne on myös muutaman vuoden sisällä muuttunut. Nato-johtoisissa operaatioissa tilanteisiin reagoidaan, eikä tapahtumia vain tarkkailla ulkopuolelta, kuten perinteisissä YK-missioissa.
Kriisinhallintaoperaatioiden aikana järkyttävien tapausten jälkeen rauhanturvaajille toki tarjotaan apua ja mahdollisuutta keskusteluihin, mutta mission päätyttyä jälkihoitoa ei juuri ole ollut saatavilla.
Kotiuduttuani Kosovosta vuonna 2001 ja Afganistanista 2007 minulle ei järjestetty minkäänlaista sopeutumisvalmennusta, vaikka Kosovossa jouduin tarkkuuskiväärin tulituksen kohteeksi ja Afganistanissa olin mukana tunteja kestäneessä tulitaistelussa.
Lääkäri kysyi muutaman minuutin kestäneessä lopputarkastuksessa, tunsinko olevani terve. Jos olisin vastannut myöntävästi, Puolustusvoimat olisi saanut papereihin nimen alle ja vapautunut kätevästi vastuusta. Pölyn ja homeen aiheuttamien hengitystietulehdusten takia vastasin tietysti, etten kokenut itseäni terveeksi. Mutta kuinka moni kykenee toimialueella niin kattavaan introspektioon, että pystyy objektiivisesti analysoimaan psyykkistä tilaansa kotiutuessaan?
Traumat saattavat purkautua vasta vuosien jälkeen. Edeltäjäni Afganistanissa on koettanut pitää kriisinhallintaoperaatioissa saamiaan henkisiä vammoja esillä julkisessa keskustelussa, mutta suurin osa palvelustovereistani on joutunut käsittelemään ongelmiaan yksin – erittäin dramaattisin seurauksin. Itsemurhayrityksestä toipuminen on myös fyysisesti raskasta. Kehoon sattuu, ja Afganistan tulee uniin.
Kävely-, juoksu- ja lihaskuntotestejä kyllä tehdään niin ennen operaatiota, sen aikana kuin sen päättyessäkin, mutta henkistä kestävyyttä ei mitata mitenkään.
Hyvin tiedetään, kuinka vaikeaa suomalaista on saada pakolla osallistumaan epäluontevilta tuntuviin debriefing-keskusteluihin ja myöntämään jälkihoidon tarpeellisuuden, mutta mallia pitäisi silti ottaa tässä tapauksessa Ruotsista ja Norjasta, jotka järjestävät kotiutumisen aikana edes jonkinlaisen yhteisen jälkikeskustelun. Operaation jälkeen naapurimaiden lääkärit keskittyvät arvioimaan fyysisten seikkojen lisäksi myös rauhanturvaajan henkistä terveydentilaa.
Suomessa on toki tähän pulmaan havahduttu, ja nykyään kriisinhallintaoperaatiosta palaaville on ollut jonkinlaista tukea tarjolla. Mutta mitä tarjota niille kymmenilletuhansille heitä ennen palvelleille suomalaissotilaille, jotka eivät ole saaneet tuosta ylellisyydestä nauttia?