Suomen ydinosaaminen vaikeutui jo vuonna 2006
Suomen Afganistanissa toiminut siviili-sotilasyhteistyöhön keskittynyt cimic-osasto ehti toteuttaa maan pääkaupungin Kabulin alueella useita satoja infrastruktuuriin, koulu- ja päiväkotijärjestelmään ja lääkehuoltoon kohdistettua avustushanketta, päiväkodeista pumppukaivoihin. Jälleenrakennusprojektit toteutettiin Suomen ulkoministeriön myöntämin kehitysyhteistyövaroin, ja lisäksi Suomi sai toteutettua lukuisia EU-rahoitteisia hankkeita. Sotilasvetoinen ”kehitystyö” on tosin lännen ja etenkin merkittävän rahoittajan, Euroopan unionin, katsannossa puuhaa, jota pitäisi välttää, koska projektien vaikuttavuus ja kestävyys ovat yleensä kyseenalaisia.
Suomalaisen kriisinhallintajoukon painopisteen siirryttyä vuoden 2006 alusta Kabulista Afganistanin pohjoisosiin cimic-toiminta ajettiin lähes kokonaan alas, vaikka juuri koulujen rakennushankkeet ovat osoitus siitä, kuinka merkittävää siviili-sotilasyhteistyö on rakennettaessa yhteiskuntaa. Vain kolmanneksella Afganistanin 9 000 koulusta on oma rakennuksensa, ja suurin osa opetuksesta annetaan teltoissa tai ulkona. Periaatteessa ei ole suurta väliä, tapahtuuko opetus teltassa, ulkosalla vai jonkun kotona. Merkitystä on sen sijaan sillä, onko koulukirjoja ja opettajaa, maksaako joku opettajan palkan ja miten lapset pääsevät kouluun. Koulu on järjestelmä, ei rakennus.
Joidenkin tarinoiden mukaan kapinalliset ovat painostaneet maaseudun kouluja sulkemaan ovensa myös Balkhin maakunnassa pohjoisessa ja nyt moni koulurakennus olisi tyhjillään tai varastoina. Näitä kertomuksia on tosin hyvin vaikea vahvistaa.
Näkyvät koulutusta ja terveydenhuoltoa parantavat hankkeet ruokkivat paikallisten myönteistä asennetta kansainvälisiä joukkoja kohtaan ja parantavat näin myös turvallisuutta. Suomalaisen cimic-toiminnan loputtua Kabulin alueella nähtiin turvallisuustilastoissa selvä piikki huonompaan suuntaan.
Kun valtaosa Suomen kriisinhallintajoukosta siirtyi Afganistanin pohjoisosiin, osaston tehtävä muuttui sotilastarkkailuksi, osin siksi, ettei pohjoisessa ruotsalaisen kriisinhallintajoukon alaisuudessa voinut tehdä suomalaista cimic-työtä. Ruotsalainen toimintatapa poikkeaa suomalaisesta mallista siinä mielessä, että Ruotsi on perinteisesti jakanut siviiliyhteistyövaroja Afganistanin keskushallinnon kautta, kun taas Suomi on tottunut kohdentamaan rahoitusta paikan päällä oleviin kohteisiin, hanke kerrallaan. Eri työskentelytavat eivät kaiketi sopineet yhteen, joten suomalaistenkin oli muutettava Mazar-i-Sharifissa toimintaansa.