Kielitaidottomuus on epäisänmaallista

Teinivuosina konstaapeli takavarikoi tuttavani pussikaljat. Harakanvarpailla rustatussa asiakirjassa luki: ”Keksioluen laiton halusapito.”

Paitsi, että kolmen sanan mittaiseen lausuntoon poliisimies oli saanut ympättyä kolme virhettä, itse väitetty rike oli tietysti helppo kiistää, koska ojennetulla alaikäisellä ei ollut hallussaan myyttistä ”keksiolutta” eikä ”halusapito” merkitse mitään.

Tuolloin poliisin kielivirheet vain naurattivat. Myöhemmin olen kauhukseni huomannut, että virkavallan kielitaito on todella heikkoa.

Toimittajana poliisien kirjoittamia raportteja on ollut vähintäänkin tuskallista lukea, koska usein niissä ei ole päätä eikä häntää.Sama koskee sotilaiden tuottamia tekstejä, käskyjä ja ohjeita – kadettien lopputöistä ja ”tutkielmista” puhumattakaan.

Jos kriisinhallintaoperaatioissa palvelevien suomalaisten rauhanturvaajien englannintaito on järjestään hävettävän huonoa, ei heiltä suomikaan tunnu luonnistuvan.

Kun heille asiasta huomauttaa, he ovat välinpitämättömiä tai pitävät kielivirheitä pikkuasioina ja niihin puuttumista nipotuksena.

Tietysti kieli on järjestelmä, jonka yksi suorastaan välttämättömistä ominaisuuksista on, että asioita voidaan ilmaista monella tavalla, vaihtelevin rakentein, sanoin ja sävyin.

Kieli on elävä organismi, mutta on tilanteita, joissa kielenkäytön normien kunnioittaminen on ehdottoman tärkeää, aivan kuten käskyjen noudattaminenkin.

Sotilastekstin on oltava yksiselitteistä. Väärin kirjoitettu tai monitulkintainen, ylivirallisten sanontojen parissa kompuroiva ja vääriä muotoja tulvillaan oleva käsky voi olla turvallisuusriski. Kaikki tuntemani viranomaiset, poliisit ja upseerit tunnustavat kyllä äänekkäästi olevansa isänmaallisia ja kunnioittavansa suomalaisuutta. Mutta miksi he eivät kunnioita äidinkieltään, joka on koko suomalaisen identiteetin ydin?

Jos ei ole omaa kieltä, ei ole myöskään omaa kulttuuria tai omaa isänmaata, jota niin kiihkeästi puolustaa.

Monet myös tulkitsevat isänmaallisuutta eri tavoin. Valtaosalle isänmaallisuus ei tunnu tarkoittavan hyvinvointivaltion demokraattisten arvojen vaalimista ja lakien kunnioittamista, vaan ihmisten kohtelemista epätasa-arvoisesti.

Varsinkin fanaattisten nettikirjoittelijoiden kannattaisi panna leijonariipuksensa paitojensa alle piiloon ainakin siksi aikaa, kunnes he alkavat kirjoittaa suomea yhtä hyvin kuin monet useaa eri kieltä hallitsevat maahanmuuttajat.

Harva maahanmuuttajakriitikko puhuu edes ruotsia, vaikka toista kotimaista kieltä Suomen lain mukaan opetetaan koulussa kaikille.

Ilmaiseksi Suomessa saa opiskella myös suomea. Eikä tarvitse kuin kuunnella opettajaa, mikä sekin tuntuu joillekin olevan ylivoimainen ponnistus.

Kielitaidottomuus on epäisänmaallista, ja tätä epäisänmaallisuutta tapaa liian usein niin poliisissa kuin puolustusvoimissakin. Onpa moni kantahenkilökuntaan kuuluva jopa rehennellyt sillä, ettei ole elämänsä aikana lukenut yhtään suomalaista romaania eli kulttuurituotetta, joka nimenomaan rakentaa suomalaisuutta ja vahvistaa ajatusta isänmaasta.

Kun ei lue, ei myöskään osaa kirjoittaa, mikä tulee upseerille yllätyksenä, kun hänen pitäisi alkaa kirjoittaa ymmärrettävä asiakirja.

Näin tapahtui vuonna 2006 Afganistanissa, kun kaksi rauhaturvaajaa vuoti julkisuuteen muistion sotilaiden varustepuutteista.

Lukuisista kirjoitusvirheistä ja kielenhuollollisesti kömpelöstä tekstistä päätellen muistion laativat kantahenkilökuntaan kuuluvat upseerit. Tunteen palossa kirjoitetun asiakirjan varsinaiseksi ongelmaksi koitui se, että teksti oli huonoa suomea.

Muistiossa yhdistettiin toisiinsa kuulumattomia asioita. Suomalainen media ei esimerkiksi osannut tehdä eroa varuste- ja suojaliivin välillä, minkä takia keskustelu tiedotusvälineissä ajautui väärille urille.

Leave a Reply